Aiheiden käsittelyni on kaksijakoista. Erityisesti eläinten osalta korostan usein vuorotellen niiden havaitun luonteen kahta ääripäätä: kineettistä, abstrahoitua liikettä ja toisaalta pysähtyneisyyttä ja introspektiivista, sisäänpäin kääntynyttä katsetta. Kineettisten teosten osalta pyrin lähestymään eläintä sitä kautta joka katsojan kokemana on niiden ominta itseä, kevyttä loikkaa, ruohikossa vaanimista tai ilmassa syöksähtelyä ja pyrähtelyä kuvattavasta kohteesta riippuen. Tavoittelen hetkeä jolloin eläimestä tulee havainnon kannalta eniten sitä mitä se perimmältään mielikuvituksessamme on; vauhtia, soreaa ketteryyttä, voimaa. Ihanteellisesti kokija voi hetkeksi kadottaa itsensä tunteeseen ja samaistua fyysisesti liikkeeseen, varastaa kohteelta sen voiman ja vauhdin ja kuvitellun huolettomuuden. Katsoja voi hetkeksi unohtaa oman kehollisuutensa ja elää udelleen lapsuutensa mielikuvitusleikin kaltaisen pelin: mikä eläin olisit jos voisit olla ihan mikä tahansa? Aikuinenkin voi luopua hetkeksi omasta minuudestaan ja vaihtaa paikkaa abstraktion avulla elementaalisemmin lähestyttäväksi tehdyn kohteen kanssa, muiden huomaamatta, oman mielensä sisällä.
Tällä tavoin kuvattavien kohteiden osalta kyse ei ole niinkään minkään yksittäisen kauriin tai ketun kuvaamisesta, sen erityiset piirteet tavoittaen, vaan tietynlaisen arkkityyppisen metaeläimen tavoittamisesta; kohteen joka on kohteen takana. Nämä eivät ole niitä eläimiä jotka käyskentelevät eläintarhassa rajatussa tilassa, aina katseen tavoitettavissa ja muodoltaan hitaasti tarkasteltavissa. Nämä eläimet nähdään aaveina heinikossa, varjoina puiden lomassa ja lehvästössä tai salamaniskuina silmäkulmassa, kauhun herättämän adrenaliinipurkauksen säestämänä mutkittelevan autotien laidassa. Näihin vieraisiin olioihin ei katsojalla ole valtaa eikä suojaavaa etäisyyttä. Jos ne haluaa tauluna kokea, ne vaativat häneltä samankaltaista uhrausta ja hetkellistä itsemääräämisoikeudesta luopumista, tosin aavistuksen simuloituna, kuin ne herättävät luonnossa yllätyksellisyydellään ja välittömyydellään. Täysi tasapaino ja itsensä hallinta hankaloittaa spontaanin reaktion heräämistä, joten katsojan on tietoisesti tai tiedostamatta tehtävä särö omaan itseriittoisuuteensa. Maalauksen tehtäväksi jää tällöin houkutella hänet se tekemään.
Nämä verrattain kineettiset teokset liikkuvat jossain abstraktion ja representaation ääripäiden hämyisessä välimaastossa. Värit ja siveltimenvedot, valot ja varjot tavoittelevat niissä yhtä lailla ellei enemmän kohteen herättämiä tunnelmia ja välähdyksenomaisia mielikuvia kuin sen mitattavaa ja luokiteltavaa visuaalista hahmoa. Kun rikkoo kuvassa eläimen ulkokuoren, pinta hajoaa, tausta katoaa, kasvot sumenevat ja detaljit häipyvät; mikä on silloin se jokin mitä eläimestä jää jäljelle? Ehkä tässä piilee osittainen vihje siitä mikä tämän kaltaisessa eläinten maalaamisessa viehättää: vierauden tarjoama mahdollisuus samaistumiseen puhtaasti fyysisellä tasolla, mahdollisuus tuntea asioita välittömästi nahoissaan, ilman empatiaa ja kohteen harhaanjohtavaa inhimillistämistä.